Olen päässyt oman tavallisen arkeni ulkopuolelle, näen sen objektiivisemmin. Kykenen tavallaan puhumaan itsestäni kolmannessa persoonassa; tällä hetkellä olen tavallaan joku muu jonkun muun elämässä. Ja ajatuksia ja oivalluksia tulvii mieleeni. Tämä on vapauttavaa, puhdistavaa. 

Pääsin tänään pitkästä aikaa hevostelamaan. Olen ratsastanut yli 10 vuotta. Nyt viime vuosina tämä rakas harrastus on jäänyt "voi kun pääsisi tallilla käymään"- asteelle. Viime keväästä saakka olen päässyt muutaman kuukauden välein käymään maalla ja ratsastamaan ystäväni sukulaisen hevosilla. Kun nyt olen pääsyt verestämään ratsastustaitojani säännöllisin väliajoin pääsin taas pitkästä aikaa siihen fiilikseen, että olen yhtä hevosen kanssa; en ollut vain pomppiva perunasäkki vaan mukauduin hevosen liikkeisiin. Itsevarmuus, jota aikoinani koin ratsastaessani palasi. Olen iloinen. 

Matkalla takaisin kaupunkiin istuin pelkääjän paikalla autossa, kuuntelimme ystäväni kanssa Led zeppeliniä, Brian Enoa ja Jethro Tullia ja mieleni käsitteli jotain hyvin syvällistä. Tuskin kykenen tietoisuuteni tuomaan edes puolia siitä. Mutta se mitä tiedostin sai minut taas vaihteeksi ristiriitaisiin tunnelmiin, joihin voin suhtautua vain olettamalla, että sen oli oltava positiivista ja parantavaa kamppailua. -Jotain mikä jollain tavalla vie minua eteenpäin. 

Ajatukseni harhailivat lumihiuteleiden lailla. Mietin miksi minun on niin vaikeaa tiedostaa mitä haluan, kuka olen tai mitä toivon elämältäni. En halua syyttää ketään ja tiedän ettei ketään voikaan syyttää, mutta en voi sille mitään, että koen väkisin katkeruutta siitä, ettei minun lapsuuteni ole ollut vakaa. Alkoholismia ei ole ollut, ja ympäristö on sinänsä ollut rauhallinen, mutta ei ole ollut kyse tavallisesta arkipäivästä, elämän elämisestä ja suunnittelmien tekemisestä, vaan jatkuvasta selviytymisestä rahapulassa ja vieraassa maassa äidin masennuksen lomassa. Arkipäivästä selvityminen on ollut itseisarvona. Minun äitini on opettanut minulle nimenomaan selviytymisen, sen osaan. Mutta kaiken muun rakentamisen aloitan puhtaalta pöydältä. Jopa itsetuntoni rakentamisen, joka minulta vietiin, jota en koskaan kyennyt rakentamaankaan.

Joudun miettimään sellaisia asioita kuin miten ihminen tekee kestäviä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Kuinka työrutiinit hankitaan. Mitä on normaali arki, johon kuuluu seurustelua ystävien kanssa, työt, harrastukset, asuntolainat, ruokapöytäkeskustelut yms. Ihmettelen sitä kuinka voin olla niin erilainen kuin äitini. Äiti on elänyt elämäänsä tavallaan, ja nyt mä haluan jotain aivan muuta kuin mitä elämäni lapsuudessani on sisältänyt. Mä haluan tavoitteita, maksaa laskut niin että rahaa jää elämiseenkin, haluan suunnitella ja edetä, tietää paljon ja haastaa itseäni älyllisesti. Jos minulle olisi jo lapsesta lähtien mudostunut edes jonkinlainen käsitys normaalista arjenpyörityksestä pääsisin niin paljon helpommalla. Tiedän, kuulostan itsekkäältä. Vastapainoksi haluan todeta, ettei minulla ole tärkeämpää ihmistä kuin äitini. Minä haluan vain tehdä erilaisia valintoja ja pyrkiä rakentamaan elämäni hieman eri tavalla. Tällä hetkellä olen vain niin tyhjän päällä kaiken sellaisen suhteen. Onneksi kuitenkin tiedostan, että ajan kanssa kaikki järjestyy ja että tulevaisuus näyttää koko ajan valoisammalta. Olen aikuinen, teen omat päätökseni enkä ole sidottu kenenkään muun valintoihin. 

Ihminen kykenee ihmeellisiin asioihin. Kaikki riippuu tiedostamisesta ja realistisesta tavasta käsitellä ajatuksia, joita päähän sattuu tupsahtamaan. Jos lähtee ajatusten vietäväksi ilman että rajoittaa yhtään, kyseenalaistaa ja joskus jopa pysäyttää ja kieltää mielen väitteet, ei pääse ikinä siitä koskesta ylös.