Kyseenalaistan itseäni jatkuvasti. Kritisoin itseäni jatkuvasti. Olen siis ihminen, joka kykenee kyseenalaistamaan ja kritisoimaan. Ehkäpä suurin ongelmani onkin luonteenpiirteideni ja ominaisuuksieni kanavoiminen. Tällä hetkellä kanavoin kaiken pohdinnan, ajattelun, kyseenalaistamisen, kritisoinnin sekä energiani vain ja ainoastaan itseeni.

Pidän itseäni epäitsekkäänä ihmisenä, mutta onko tosiaan näin? Missä menee itsekkyyden ja epäitsekkyyden raja? Ja jos en olekaan itsekäs, niin olenko ainakin itsekeskeinen? Mikä saa minut pohtimaan itseäni niin paljon? Miksi välitän niin paljon siitä mitä minusta ajatellaan? Onko kaikki tämä pohdinta tulosta siitä, että kukaan ei ole koskaan antanut minulle sellaista vahvaa kannustusta ja positiivista palautetta tai perusteluja?

Koen tällä hetkellä, että elämä, jota olen elänyt ei ole antanut minulle sitä mitä tarvitsen, ja näin ollen olen koko ajan elänyt jonkinlaisessa ristiriidassa itseni kanssa. Kuinka vapautua tästä ristiriidasta? Mitä tarvitsen? Koska en ole koskaan saanut tarvitsemaani en voi myöskään tietää mitä tarvitsen.

Ratkaisu piilee siinä, että minun olisi saatava aikaan jonkinlainen suvanto elämässäni. Pystyisin tällöin kuuntelemaan itseäni ja tunnustelemaan mitä todella haluan, kuka todella olen. Mikä saa minut ylpeäksi itsestäni, mikä antaa minulle kaipaamaani itsevarmuutta. Tämän suvannon saavuttaminen taas vaatisi pitkäjänteisyyttä, mitä minulla ei ole. Pitkäjänteisyyttä mm. siinä mielessä että minun pitäisi jaksaa viettää aikaa yksin ja uskaltaa sanoa ystävilleni, etten jaksa nyt nähdä ja että haluan olla omissa oloissani. Toisaalta tämäkin on ristiriitaista, koska en viihdy yksin neljän seinän sisällä.

En ole koskaan saanut rohkaisua. En ainakaan sillä tavalla mikä sopisi minun persoonalleni ja minun vahvalle hieman itsekeskeiselle mutta hyväsydämmiselle luonteelleni. Tarvitsisin minua vahvemman ihmisen antamaan neuvoja. Tarvitsisin (olisin tarvinnut) jonkun joka luottaisi minuun ja antaisi suoraviivaista positiivista palautetta tai myöskin negatiivista palautetta, johon sisältyisi perustelut, että miksei tämä nyt ole hyvä juttu. Nyt olen vain totaalisen sekaisin, en ole saavuttanut sitä itsevarmuutta, joka auttaisi minua selviytymään, vaan joudun rakentamaan sen itsekseni nyt kun olen vanhempi ja kykenen ajattelemaan asioita laajemmin. Olen onneksi kyennyt keskustelemaan nyt myöhemmin äitini kanssa näistä asioista ja saanut sitä kautta hieman selkeytettyä ajatuksiani.

Onneksi olen oppinut näkemään epävarmuuden ohi. Olen oppinut ajattelemaan: "Mitä jos en olisi epävarma, miten silloin näkisin tämän ja tämän asian?"