Olen tyhmä. Olen epävarma. Mielipiteeni ovat huonoja. Kukaan ei pidä minusta. Olen lapsellinen. Olen naurettava. En pysty tähän. 

Nämä ajatukset palaavat seurakseni joka kerta kun tapahtuu jotain vanhasta poikkeavaa. Olen jo oppinut nauramaan niille päin naamaa ja ohittamaan ne. On silti tajuttoman raskasta käyttää puolet ajastaan kamppailuun omaa mieltään vastaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos pystyisin käyttämään kaiken energiani elämääni. Tästä kaikesta tekee vielä pahempaa se, etten halua puhua tästä kenellekään. Tätä kamppailua käyn jokaisessa uudessa sosiaalisessa tilanteessa, tapahtumassa tai kun teen jotain mitä en ole ennen tehnyt. Ja kaiken aikaa on vain hymyiltävä ja mentävä eteenpäin. Tuntuu kuin vetäisin perässäni suunnattoman painavaa ankkuria, joka tarrautuu sitkeästi maahan ja yrittää pysäyttää minut. Hymyiltävä on siksi, että tiedän tuntemukseni vääristyneiksi eikä ole millään tapaa järkevää huomioida niitä sen enempää. Niiden olemassaolon tiedostaa, mutta yrittää ohittaa. On vain buustattava kaikkea positiivista ja keskityttävä konkreettisiin asioihin. On vältettävä oletuksia ja annettava mennä vaan. Tehtävä, tehtävä, tehtävä. Palkitsevaa on se, kun huomaa ylittävänsä jonkin uuden kynnyksen. Masentavaa se, että jokaisen kynnyksen jälkeen ilmaantuu uusi kynnys, jonka yli on taas päästävä. Olisi ehkä hyvä ottaa vähän rennommin.

"Ajattele mitä ajattelet."