On rankkaa pyöritellä asioita mielessään, pohtia ja vääntää joka suuntaan ja tiedostaa samalla, ettei tuntemusten pyörittelyssä ole mitään järkeä. Kuitenkaan en kykene lopettamaan, koska en voi luottaa omiin perusteluihini ratkaisuissa, joita ajatustyöni lopputuloksena ilmenee. Välillä tuntuu, että olen kyllä tarpeeksi fiksu, tarpeeksi hyvä ja kykeneväinen ja seuraavassa hetkessä epätoivo valtaa minut, kun ajattelen, etten kykene ikinä saamaan mitään aikaan tai että olen hirvittävän yksinkertainen enkä koskaan kykene sille tasolle, jonka haluaisin saavuttaa; kyetä keskustelemaan ja jakamaan ajatuksia.

Hassua, kuinka samalla voi tiedostaa ongelmansa, muttei kykene lopettamaan. Jatkuva ahdistus vainoaa minua, ahdistus oman olemassaoloni ristiriitaisuudesta. Onko omaa itseään niin vaikea hyväksyä?