Mä yritän kaikin tavoin piilottaa muilta kaiken itsestäni. Mä en saa mitään aikaiseksi, koska yritän vaan olla niin kauheen mukava kaikkia kohtaan, yritän puhua asioista, jotka on hyväksyttyjä, yritän tehdä asiat niin,ettei kenelläkään ole pahaa sanottavaa. Tää homma vituttaa mua suunnattomasti. Mä olen pakkopaidassa, jonka olen itselleni valmistanut joskus menneisyydessäni. Nyt yritän riuhtoa sitä saatanan paitaa pois päältä, mutta se on liian tiukassa. Musta tuntuu, että se puristaa mun keuhkot kasaan, saa mut hikoilemaan ja estää liikkumisen. Joku voisi tätä myös ahdistukseksi väittää. Eikä olisi niin väärässä.

Joskus mua melkein naurattaa kuinka musta on voinut tulla tällainen pelkuri. Mä, joka olin pienenä aina puolustamassa kaikkia kiusattuja, huutamassa ääneen mielipiteitä ja väittämässä vastaan. Ironista on se, että just mun suoraviivaisuuden takia mä olen nyt jäänyt taistelemaan itseni kanssa ja pidän huolen, että pidän tarpeeksi matalaa profiilia, ettei kukaan vain ajattelisi musta negatiivisesti. Tää näkyy kaikessa mitä teen, ja vaikka tiedostan tän homman ja kiemurtelen suunnattomasti tässä hullussa umpikujassa, en pääse siitä mihinkään. Tää raivostuttaa mua ja takaa sen, että luon itselleni täysin turhia rajoituksia, joita ei pitäisi edes olla olemassa.

Kaikista eniten mua häiritsee suunnaton tarve pohtia omaa itseäni, tarve saada jatkuvasti palautetta ja vertailukohteita. Tunnen etten voi luottaa siihen, että tekemäni päätökset, toimintani tai edes olemassaoloni olisivat hyväksyttyjä. Tää luo järeät lukot kaikkeen mitä teen, häiritsee keskittymistä ja vääristää suhteeni ulkomaailmaan jopa tiedonhankinnan kohdalla. Luen tekstiä ja uskon koko ajan, etten ymmärrä tekstin sanomaa oikein, mietin jatkuvasti kuinka saisin painettua asioita mieleeni. Tämä aiheuttaa sen, etten keskity itse tietoon, vaan siihen, mikä on suhteeni siihen. Näin ollen en kykene painamaan mitään mieleeni ja ahdistun entistä enemmän. Nämä tällaiset oravanpyörät vainoavat minua niin monessa asiassa.

Oon tehnyt monta vuotta duunia sen eteen, että kykenisin hyväksymään itseni ja olemassaoloni. Itseinho on jo laantunut, mutta itsen hyväksymisestä ei kaiketikaan voi vielä pitkään aikaan puhua. On vaan niin hemmetin turhauttavaa olla siinä pisteessä, että omaa erinomaisen itsetuntemuksen ja osaa nimetä ongelmia ääneen sekä tiedostaa ne, muttei kykene nopeuttamaan toimintamallien muuttumista. Pitää rypeä paskassa ja ylpeillä itsekseen aina kun huomaa uuden pienen edistysaskeleen, kun tuntee kuinka aivoissa ratas loksahtaa uudelle uralle ja jokin asia, johon en olisi pystynyt vähän aikaa sitten muuttuukin mahdolliseksi.

Niin että tiedoksi kaikille, uusien toimintamallien muodostuminen vie melkein yhtä kauan kuin mitä nykyisellä toimintamallilla on vienyt kehittyä. Mitä mä olen tästä oppinut? Kannattaa hieman varoa mitä malleja itselleen luo, niistä ei helpolla pääse irti. Ja kaikkea mielen suoltamaa paskaa ei pidä uskoa, vaan kannattaa kyseenalaistaa realistisesti itseään ja omia ajatuksiaan. Selkeys löytyy hiljaisuudesta. Siitä, että kykenee hiljentämään mielensä ja näkemään sen yli. Silloin kokee todellisen olemassaolonsa.